Olen nyt ehkä hieman viiniä nauttinut, enkä ehkä niin hieman, vaan aika paljon. Tulin juuri lähetystön kekkereistä kotiin ja mieheni ja lapseni ovat jo nukkumassa. Bussissa silmiini osui vasemman ojentajani arpi. Kavereillani on semmoisia itsensäviiltelystä tai urheilusattumusten seurauksena saatuna. Mutta minun arpeni on tieteellisestä terveyskeskuskokeesta.

Tätä taustatarinaa voi tuskin tieteelliseksi kutsua, mutta tosiasia on, etteivät vanhemmat ikinä tahtoneet miettiä lapsenpyöreyteni jatkumisen todellista syytä - vaikka he kuinka sitä tutkivat. Muistan miten kaverini vanhemmat taistelivat kiusatun lapsensa puolesta ala-asteella. Heistä koulussa oli vikaa, opettajissa, luokkakavereissa - ei heidän lapsessaan. Minun vanhempani veivät minut puolestaan lääkäriin. Ensimmäistä kertaa tutkittavaksi ylipainon vuoksi menin jo alle 9-vuotiaana. Muistan vieläkin tohtorin, lempeän sedän, joka sanoi, ettei ollut hätää. Mutta tiesinhän minä, että hätä oli. Kavereita ei ollut koulussa ja elämä ei maistunut mitenkään. Kaikki oli tietysti ylipainoni syytä, miten muuten. Vanhempani eivät keksineet muuta syytä. Ja vanhempani halusivat löytää syyn siihen, että painoin enemmän kuin muut. Sen lääketieteellisen syyn, jonka poistamalla kaikki paranisi. Luulen että he pettyivät, kun en ollutkaan sairas. Tai ainakin äitini pettyi. Isäni tuskin työkiireiltään oli edes huomannut lääkärikäyntejämme.

Pohjanmaalla kuljin yläasteikäisenä ravintoterapeutilla, ja siellä minut punnittiin pikkuhousuissa joka viikko tädin valvomien silmien alla. Tosin joskus sain kertoa painoni itse ilman tädin haukkasilmää - mikä humalluttava vapauden tunne, kun pystyi pyöristämään alaspäin... Pyöräilin sinne terveyskeskukseen aina koulun jälkeen eikä matka ollut lyhyt; mäkinen maasto ja monta ylämäkeä. Eikö jo sen matkan vaivattomuuden - en valittanut kertaakaan - olisi pitänyt kertoa vanhemmilleni ja niille terveyskeskuksen tädeille, ettei painoni syy ollut liikunnan puute tai yleinen saamattomuus. Laihduin tarkan syynin seurauksena 13 kiloa yläasteen aikana, ja laihtumiseni jatkui lukiossa. Lopulta olin normaalipainoinen. Mutta mikä surkeinta, en tuntenut itseäni kauniiksi ennen kuin muutin pois kotoa. Olin aina se läski, jota kehotettiin "kopaisemaan jarrua", jos otti lisää ruokaa. Meillä ei tosin syöty päivällistä, joten jarrun kopaisun kehoitus saattoi tulla siitä kolmannesta jogurtista.

Äitini teki kauheaa ruokaa, eikä isäni paljoa kokannut. Ainut henkilö lähipiirissäni, joka osasi laittaa ruokaa, oli mummoni. Hänellä oli tapana laittaa ruokaan paljon kermaa ja voita, ja lienee hänen ansiotaan, että luustoni on kestävää laatua. Meillä ei nimittäin kunnon ruokaa nähty. Jo ennen kouluikää naapuruston lapset valittivat, kun meillä sai vain "laihdutusjäätelöä". Äitini pakkomielle siirtyi minuun huomaamatta ja valitsin ilolla sokeripitoisia vähärasvaisia tuotteita tai keinomakeutettuja juomia.

Ainut tapa kapinoida tätä vastaan oli ryhtyä kasvissyöjäksi. Ensin olin täysin vegaani, ja sitten vaihdoin ruokavalioon, johon kuului kalaa ja vapaan kanan munia. Sillä jatkoin 25-vuotiaaksi. Kotoa muutettua tämä elämä oli todella ihanaa. Tiesin mitä pistin suuhuni ja se tuntui hyvältä. (Mutta silloin muutin kalorinlaskennan kuittien laskemiseksi, opiskelijabudjetin hallinnaksi, joten laskemista en lopettanut siinä vaiheessa.)

Mutta siihen arpeen. Sen sain, kun isäni (ravintoon liittyvistä seikoista huolestuneena) vei kasvissyöjätyttärensä verikokeisiin. Terveyskeskuksessa vedettiin haava pienellä veitsellä ojentajaani, ja otettiin aikaa sekuntikellolla, kunnes haavan veri oli hyytynyt. Revin sen ruven pois ihan vaan muistaakseni tämän tapahtuman. Ja hyvin se mieleen muistuu joka kerta. Paha vaan, etten muista mitä yritin aikuiselle itselleni tuolla arvella muistuttaa. Tuskin tiesin sitä. Ehkä vaan arvelin toiveikkaasti, että sitten isona tietäisin, mitä tuo arpi tarkoittaa. En tiedä, vieläkään.