Päivällä "klousasin diilin" yritykselleni syksyksi. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että tiistai parani kertaheitolla! Lounaaksi (taas) nauttimani yhdeksän euron sushikaan ei enää tuntunut ylivoimaisen kalliilta haaskaukselta. Eikä osa-aikainen palkkatyönikään enää tuntunut niin raskaalta iltapäivästä. Kaiken kaikkiaan tämä oli siis hyvä päivä.

Palkkatöissäni on paras olla hihkumatta innosta tai olla muutenkaan iloinen, sillä silloin muut mulkoilevat pahasti. Kaikilla kun on niin huono olla siellä, eikä kukaan halua kellään menevän yhtään paremmin. Valittaminen on sillä työpaikalla hyve. Joten minun piti keksiä joku muu kanava ilolleni kuin luonnollinen innostuksen näyttäminen. Soitin yhtiökumppanilleni (suljettujen ovien takana, jottei kukaan kuulisi) ja kerroin lähimmälle työkaverille, mutta vielä kotimatkalla bussissakin olo oli kovin levoton - siis positiivisesti. 

Päätin sitten jäädä pysäkkiä aiemmin pois kyydistä ja anastaa päivästä kolmeneljä minuuttia kävelyyn ja yhden tietyn kappaleen kuunteluun: Bossonin "One in a milloin". Tuota kappaletta kuuntelin ekan "oikean" kesätyöni aikoihin, kun kotimatkalla fiilis oli just samanlainen kuin tänään. Työssä oli sitä aitoa iloa ja se työnteko oli itse asiassa ihan yhtä leikkiä! Kävelin hitaasti, toisaalta reippaasti, ja nautin jokaisesta sävelestä. Kotiovella levottomuus lopulta muuttui tyytyväiseksi onnellisuudeksi tuosta diilistä.

Jäin kyllä nyt miettimään, että miksi ylipäänsä viivyn tuossa osa-aikaisessa palkkatyössä, kun inhoan sitä niin. Henkinen kellokortti kaulassa juoksen kokouksesta toiseen ja kuuntelen ihmisten valituksia. Osasyy pitkään äitiyslomaani/hoitovapaaseen (joka lopulta siis johti lastensuojeluilmoitukseen ja psykologikäynteihin) oli se, etten halunnut palata pomoni näppeihin. Hän jää nyt vuodenvaihteessa eläkkeelle, ja odotan sitä kuin kuuta nousevaa. En ole pitänyt hänestä sen jälkeen, kun hän kommentoi raskauttani.

Tuo tarina on jotenkin klassinen: Menin yksien messujen jälkeen kertomaan hänelle olevani väsynyt. Hän suositteli Painonvartijoita. Pari päivää sen jälkeen selvisi, että olen jo seitsemättä viikkoa raskaana. Hän sanoi ettei sillä ole väliä, koska ensimmäinen raskaus kuitenkin päätyy keskenmenoon. Tämä ihminen puhuu läpiä päähänsä muidenkin ihmisten parissa (kuin alaistensa) ja ihmettelee sitten konttorilla, miksi häntä pidetään pääkonttorilla riidankylväjänä. 

Noh... Vuodenvaihteessa tuo ikäloppu naispiru jää eläkkeelle, eikä minun tarvitse enää tavata häntä - ikinä! Tuskin maltan odottaa sitä hetkeä, mutta voihan olla että irtisanoudun jo sitä ennen, jos yritykseni toiminta saa siivet alleen. Paha myöntää, mutta teen sitä rahasta, siis tuota osa-aikaista työtä.