Nyt on jalkapohjat mukavan pehmeät. Kaivoin muiden mentyä nukkumaan kellarin komerosta sähköllä toimivan jalkakylpylaitteen, jota en ollut käyttänyt noin vuoteen. Sain sen isovanhempieni kuolinpesästä aikoinaan. Löysin lähes yhtä vanhaa jalkasuolaa kylpyhuoneen kaapista ja nojailin tyynykasaan epämääräisen ajan miettien niitä näitä. Nautin lämpimästä vedestä ja laitteen hyrinästä. Tärinä ei sinänsä ollut mitenkään erityisen mukavaa, mutta kummasti se rentoutti. Sitten jalkaraspilla pahimmat kovettumat veks, kuppi teetä ja koneelle - ja pian otan jalkavoidetta vielä kaapista ennen nukkumaanmenoa.

Viimeksi kirjoitin kovin ikävästi vanhemmistani ja se vähän kaduttaa. He soittivat tänään, etteivät voi ottaa poikaa heille huomenna, kun ovat molemmat flunssassa. Huolehtivat niin meistä. Kun poikamme syntyi, he muuttivat vuoden sisällä etelämmäksi (noin 400 kilometrin päästä), ja ovat nyt 10 kuun ajan hoitaneet häntä luonaan pari päivää viikossa. Ensin siitä syystä, etten kotiäitinä napsahtaisi, ja sen jälkeen varmaan siksi, että kiintyivät kovasti poikaan. Päivähoidossa ryhmässä hän on vain kolme päivää viikossa tällä hetkellä.

Napsahduksesta puheen ollen huominen ja koko viikonloppu jännittää ihan hirvittävästi. Mitä teen kun vanhempani ovat kipeinä, mies on matkoilla ja olen yksin lapsen kanssa? Kolme päiväuninukutusta, kolme iltanukutusta, kaikki ateriat, siivoukset ja vaipanvaihdot. Flunssani ei ole vielä täysin ohitse. Maanantaina olen varmasti ihan loppu.

Ja kun sanon että jännittää, tarkoitan pelottaa. Minulla on paha tapa napsahtaa ja olen epätoivoisena soittanut kerran jopa terveyskeskuksen lastenpsykologille ja kysynyt mitä tehdä, kun en kestä. Agressioiden hallinta pettää, kun olen väsynyt ja kiukuissani. Lastensuojeluilmoitushan siitä seurasi. Ja kaikki mikä siihen kuuluu seurantakäynneistä itseinhoon.

Olen miettinyt, että olisimme ehkä voineet välttää tuon episodin, jos olisimme välttäneet kaksi karikkoa:

• Sairastumiseni (siis ihan fyysisesti) keisarinleikkauksen jälkeen
• Liian pitkän äitiysloman (jonka pidin, koska en kertakaikkiaan jaksa esimiestäni)

Nyt olen fyysisesti terve, mutta alkuaika lapsen kanssa meni ihan mäkeen. Tuskin tajusin tulleeni äidiksi. Henkisesti pärjään, kun saan olla töissä paremmilla ehdoilla; ryhdyin viime vuonna yrittäjäksi ja olen entisessä työssäni enää osa-aikaisesti (taloudellisista syistä).

Ehkä jos muistan tuon nykyisen tilanteen enkä mieti mennyttä, pärjään myös tulevan viikonlopun. Ja jos oikein tulee kriisi, pihalla on kuitenkin auto, jolla pääsee lapsen kanssa pois jonnekin ihmisten ilmoille. 

PS: Jatkoin hartioiden pyörittelyä tänään, ja oli siitä apua tänäänkin, vaikka lintsasin pari kertaa.