Viritin bussimatkalla kännykän herättämään tunnin välein työpäivän aikana. Nousin sitten reippaasti työtuolistani (muutenkin kuin kahvia hakemaan) - yhteensä seitsemän kertaa päivän aikana! Pyöritin hartioita, lantiota, venytin reisilihaksia ja ojentajia, mitä milloinkin. Kävelin paikallani ja kurottelin käsiä kattoon.

Ensimmäiset kerrat tuo tuntui hauskalta vaihtelulta, mutta iltapäivän tullen jokainen keskeytys tuntui tulevan entistä nopeammin. Huomasin, että hartiat jännittyivät kiireessä ihan automaattisesti. Kotimatkalla huomasin tosin ilokseni, että pystyin kääntämään päätäni vasempaan ilman kiristävää kipua. Aina jotain. Ehkä tämä vetreyttely pitäisi ottaa tavaksi.

Päivä ei kyllä muuten ollut mitenkään erityisen hauska. Jo alku oli tympeä, kun isäni piikitteli ruohonleikkuusta ("olisi kai pitänyt tuoda teille tänne kuitenkin se vanha ruohonleikkuri"), ja se jatkui enemmän tai vähemmän matalalentona.

Tuskin isä muuten tajusi edes piikittelevänsä. Hyvää hyvyyttään muistutti, että ruohokin pitäisi leikata. Ehkä. En ole ikinä tajunnut vanhempieni kommentteja, ja eniten vaan masennun niistä. Täytyy tässä muistella kaksi tähän mennessä pahinta kommenttia, mitä olen saanut isältä ja äidiltä. Eka äitin all-time-high: Olin ostanut hänelle ja itselleni viikonloppumatkan Vilnaan säästöilläni. Äiti haukkui reissulla jonkun riidan päätteeksi minun empatianpuutettani, ja vastasin samalla mitalla, että ehkä olisi pitänyt hankki toinen lapsi, joka olisi ollut empaattisempi. Johon hän kuittasi, että eihän siitä ole takuita, että siitä ois tullut yhtään sen parempi.

Isä puolestaan kertoi aikoinaan teini-ikäiselle tytölleen (eli minulle, reilut 10 vuotta sitten) säästäneensä nyt tarpeeksi rahaa, jotta voin mennä leikkaukseen, jossa toista rintaani pienennetään. En ollut uskoa korviani - enkä itse asiassa ymmärrä vieläkään, kun tuon äsken kirjoitin, miten hän on voinut sanoa noin. Ei kellään muulla ole ollut mitään valittamista rintojeni suhteen. Mutta arvatkaa vaan, muistuuko tämä kommentti mieleeni joka kerta kun on huono-itsetunto-päivä ja vilkaisen itseäni peilissä.

Mutta kuulostipa tämä nyt kauhealta! Kyllä vanhempani ovat minua tukeneet todella paljon muuten, eritoten uran suhteen. Ja nyt kun sain lapsen, heistä on ollut ihan uskomattoman paljon käytännön apua. Piikittelyä pitää vaan oppia sietämään, sillä he eivät tuosta enää muuksi muutu. Mutta jokainen ulkonäköä koskeva piikittelevä kommentti (esimerkiksi "Oletko laihtunut?" kysymykset, kun olen lihonut) sattuu vieläkin.

Nyt tänään tuli iltapäivällä vähän kyllä tenkkapoo, että mitäs kivaa sitä huomenna keksisi arjen piristykseksi. Kaiken lisäksi ryntäsi flunssa päälle. No, enköhän minä aina jotain kivaa keksi! :)