Tehtyäni päivän töitä ja iltapäivän ja alkuillan kotitöitä, ajattelin rentoutua television ääressä. Ensin katsoin sisustusohjelman, sitten kokkiohjelman ja nyt äsken alkua jonkinsortin dokumentista, jossa puhuttiin pakonomaisesta keräilemisestä. Siinä haastateltiin kahta naista, jotka erilaisten traumojen jälkeen alkoivat kerätä tavaroita, myös roskia. Kodit olivat pullollaan kamaa, niin ettei lattiaa paljon näkynyt.

Tuli mieleen äitini vanhat tädit, joiden koti oli yhtä kaaosmainen. Luulen, että heistä jompikumpi oli saanut tuon psyykkisen taudin - tiedä sitten mistä syystä. Muistan, miten joka joulu sain sieltä paketin, joka saattoi sisältää yhtä hyvin vanhan pölyisen korun kuin jotain naruja tai muuta ihmeellistä. Poikapuolinen serkkuni sai aina rahaa tai muuta arvokasta, ja epäilenkin, että oireet laukaissut trauma liittyi näillä vanhoillapiioilla miehiin. He olivat (tai no toinen heistä on vielä elossa) sitä sukupolvea, joka kärsi sodat. Mutta tavallaan kärsimme niistä vielä me kaikki tavalla tai toisella. (Epäilen että suomalaisten itsemurhatilastot ovat heijastumaa niistä kauheuksista.)

Uskon muuten että tämä liikalihavuutenikin on seuraus jostain traumasta. En vaan tiedä mistä. Ei tämä nyt hirveän (psyykkisesti ja fyysisesti) järkevältä tunnu, kun nyt varsinkin kesäisin on olo varsin kurja. Näytän leggingseissä ihan kaamealta ja kaikki "laskeutuvat" pehmeät paidat menevät vekkiin vatsamakkaroiden mukaan, kun istun. Seisoessanikin rinnat ovat mahaa pienemmät. Voi kun voisinkin käyttää kesämekkoja ilman mitään alushameita ja pitkiksiä. Kaverini kertoi, että ulkomailta voi hankkia suuria laastareita mitä laittaa reisien sisäsivuille, kun painaa niin paljon kuin minä. Voisin melkein ostaa semmoisia, mutta toisaalta rankaisen itseäni ja huonoa itsekuriani kävelemällä talvivaatteissa ympäri vuoden. Olisi hauskaa keksiä, mikä tuo trauma on, ihan jo vaan yhden kesämekon vuoksi.

Summa summarum tämä televisioilta ei ollutkaan niin mieltäylentävä kuin miksi sen kuvittelin. Paremminkin on aika väsynyt ja tylsistynyt olo. Painavaksikin tätä oloa voisi kutsua... Onneksi televisiossa on kuitenkin mainostauot, joiden aikana joskus huomaa sulkea kuin vahingossa koko rakkineen. Menen nukkumaan ja toivon, että huomenna on parempi päivä.