114 askelta parempaan (ja ehkä kevyempään) elämään

Olen onneni kukkuloilla - uskalsin viimein ottaa rohkean askeleen ja siirrän yritykseni toimitilan pois puuronsilmästä. Pieni remppa ja muutto on edessä ennen kuun vaihdetta - ja sitten koittaa uusi alku!

Syyskuun alusta kuljen todennäköisesti lumien tuloon 2-3 päivänä polkupyörällä töihin! Ihanaa! Kokeilin reittiä pari päivää sitten ja miten kiva se olikaan! Matkalle osui viherpeukaloiden palstaistutuksia, soratie, rykelmä 50-luvun omakotitaloja ja vielä pari kauppapuutarhaa. Niistä toinen oli todella idyllinen ja (kukkaroni) onneksi huomasin sen vasta nyt syksyn tullen.  

Tämä muutos piti sisällään myös pari opetusta:

1) Valittajilla ei ole yhtä kivaa. Olin valitellut koko kesän, että olisipa toimiva pyörä. Olisi vaan niin kivaa polkea pyörää joskus ainaisen sauvakävelyn sijaan. No... Kävipä ilmi, ettei pyörässäni ollut muuta vikaa kuin tyhjät renkaat. Ostin uuden pumpun (semmoisen jota voi pumpata molemmilla käsillä, osa pumpusta jalkojen alla) parillakympillä Prismasta, ja ilma pysyi renkaissa moitteetta koko matkan!

2) Rohkea rokan syö. Toimitilan löytäminen ei ollut sinänsä hankalaa, koska yritykseni on pieni. Mutta mietin siirtoa todella pitkään. Kun sitten viimein kävimme katsomassa tätä napakymppiä, meidän jälkeemme sisään asteli kiinteistönvälittäjän kutsumat toiset katsojat. Päätin että nyt tai ei koskaan ja soitin heti autosta, että tämän me otamme. En ole vielä katunut sitä - olipa ne katsojat sitten tosiasialla liikkeellä tai vain tunnustelemassa. Tästä toimitilasta teemme juuri meidän näköisen ja siinä mahdumme huoletta kasvamaan seuraavat pari vuotta.

Eli nyt ei muuta kuin kypäräostoksille. Ja satulalaukut pitää myös hankkia. Kunnon sadeponcho odottaakin jo tuolla kaapissa niitä aamuja, kun ei millään jaksaisi lähteä fillaroimaan...

Kiitos paljon kannustuksesta terveellisemmän elämäntyylin tiellä! Sitä tarvitaan, kun olen lomien loputtua pitänyt itseni pirteänä taas sillä samalla tutulla tavalla: kuppikaupalla kahvia näytön edessä.

Kaksi viimeaikaista terveyshömpötystäni on kuitenkin jäänyt tavaksi: Sitruunainen aamujuoma (puoli tuorepuristettua sitruunaa lasiin vettä) ja iltajuoma: vehnänorasjauhetta veteen. Puntarin muutoksista en tiedä, kun olen päättänyt käydä puntarissa vasta 114 postauksen jälkeen. Mutta mieli on jotenkin kirkkaampi. Eikä illalla maistu ne ylimääräiset väli/iltapalat kuten ennen.

Uutta, vaikkakin koettua, terveyshommaa kokeilen nyt parin päivän päästä. Olen nimittäin varannut yritykselleni keilaushetken! Klassinen kickoff-aktiviteetti, mutta ihan tervetullut vaihtoehto tietokoneen ja fläppitaulun tuijotukselle. En ole keilannut moneen vuoteen, ja vaikka tätä ei voi varsinaisesti liikunnaksi laskea, lasken tämän... nostalgiseksi työterveysharjoitukseksi. Ehkä sitä näin muistaisi paremmin pitää itsensä kunnossa myös syksyllä. Vielä kun vaihtaisi kahvin yrittiteehen!

Olen käynyt kiropraktikolla ja überhienossa kasvohoidossa tässä välissä - ja kuumakivihoidossa! Tämä jälkimmäinen oli vallan mainio ja voin suositella sitä kaikille, jotka pitävät saunomisesta ja pehmeästä hieronnasta. Se mun hieroja oli oikeasti urheiluhieroja, joten hän otti kuulemma hieman kovemmin ottein kuin "spa-hierojat". Mutta lopputulos oli loistava.

Sain siis hieronnan eilen (1 h, selän käsittely), ja olin koko illan pirteä, mutta nukuin yön kuin tukki. Tänään on ollut pirteä olo eikä kroppa ole kipeä kuten silloin, kun olen ollut "normihieronnassa". Päin vastoin olo on "avoin" ja niska edelleen ihan rento, vaikka olen tänään kantanut käsilaukkua oalla, ja ajanut lapsenrattaita ja autoa.

Kivet tuntuivat kuumilta ensin, kun ne lämmitti selkää, mutta kun itse hieronta alkoi, kuumuus ei häirinnyt ollenkaan. Suosittelen - vielä kerran! :)

Innostuin ihan hirmuisesti elävästä ravinnosta, kun tulin lueskelleeksi alan kirjoja lomalla. Tutun kirjahyllystä löytyi vaikka mitä minulle uutta tietoa. Havainnollistavat kuvat ihmisen ja koiran (sekasyöjän ja lihansyöjän) suolistoista pistivät miettimään. Joten eikun tuumasta toimeen. Kaivoin esille idätyslaatikon, joka oli ensi-innostuksen jälkeen unohtunut tiskikaappiin. Nyt siellä sikiää mungopapujen versoja.

Kokeilin myös viettää eilen yhden päivän lähes vegaanina. Aamiaiseksi puristin puolen sitruunan mehun (veteen sekoitettuna) ja nautin myös pähkinä-hedelmä-mysliä kauramaidolla. Välipalaksi söin banaanin, ja lounaalla pinaattipyöryköitä intialaisessa ravintolassa. Illalla tuli sitten syötyä lohta ja perunaa päivälliseksi ja illalla spelttipannukakkua (laitoin siihen myös toissapäivän päivälliseltä jääneet lisäkeohrat). Sen pannukakun tein ihan normimaitoon (ykkösmaitoon tarkemmin sanottuna).

Ihan tiukka terveysintoilija en kuitenkaan ollut, sillä join esim. tosi monta kuppia kahvia työpäivän aikana. Mutta yritin näin kaikenkaikkiaan elää varsin terveellisesti. Ennen nukkumaanmenoa nautin vielä vehnänoraspulveria sekoitettuna veteen. Se kyllä vähän oksetti, vaikka olin aloittanut minimiannostuksella eli 1/4 teelusikallista yhteen lasiin vettä.

Olo oli todella energinen koko päivän ajan ja ehdin saada aikaiseksi vaikka mitä illallakin: Kitkin rikkaruohoja puutarhassa ja pesin pyykkiä. Akvaario jäi kyllä hoitamatta, mutta sen jaksan ehkä tehdä tänään töiden jälkeen. On nimittäin vieläkin hyvä olo.

Hitsi. Näin kun jaksais elää koko ajan. Tänään olen kyllä lipsunut hieman, sillä olen syönyt mm. pari suklaakeksiä (ei mitään vegesuklaata siinä!) ja syönyt lounaaksi sitä samaista pannaria hillolla. Mutta olen ainakin juonut päivän aikana vähemmän kahvia, on sekin jo askel oikeaan suuntaan. 

Tuntuu siltä, että vessassa käynti on ollut paljon mukavempaa. Ajattelen, että masuni on iloisempi jotenkin. Ja ajatus pysyy paremmin niinkuin kirkkaana. Hankalaa selittää sitä fiilistä, mutta olen aika varma siitä, että sokeri ja vehnäjauho eivät tee hyvää kropalleni.

Haaveilen, että joskus voisin katsoa kuvia minusta ja lapsestani ilman että täytyy pelätä, ettei a) mahdu huvipuistolaitteisiin, kun se aika koittaa b) jaksa lähteä vaikka perheen yhteiselle pyörälenkille, kun pikkujäppinen pysyy pystyssä omalla fillarilla. Just nyt molemmat noista kuulostaa tosi tympeiltä ja raskailta vapaa-ajan huvituksilta, mutta ehkä sitä joskus vielä pystyy (lue: jaksaa) innostua noistakin! 

Ensiksi suuri pahoittelu teille ihanille kommentoijille: En oikein ymmärrä tämän Vuodatuksen kommenttihallintaa - ja olen onnistunut deletoimaan joitain kommentteja tajuamatta miten! Olen varsin kypsä tähän palveluun ja pohdin, jos siirtäisin blogni muualle. Mutta jatketaan nyt vielä muutaman postauksen verran täällä - ihan vaan, kun en just nyt jaksa ruveta säätämään mitään uutta...

Nyt reilun tunnin kuluttua alkaa kesäloma - parempi myöhään kuin ei milloinkaan! En ole kirjoittanut postauksia pitkään aikaan, koska työt ovat vieneet kaikki mehut tässä viime aikoina. Todo-lista on ollut ihan uskomattoman pitkä ja vieläkin siinä on pari kohtaa jäljellä!

Mutta olen tehnyt kuitenkin muutaman arkiteon elämänlaadun parantamiseksi:

1) Kävin gynellä. Sain tietää, että minulla on emätintulehdus. Nyt on antibioottikuuri meneillään ja kutina ja kirvely vähentynyt hieman. Suurta muutosta ei kuitenkaan kolmen päivän aikana ole vielä kuulunut, mutta onneksi on vielä viikon verran kuuria jäljellä.

2) Olen syönyt töissä terveellisiä välipaloja. Aina kolmen maissa, kun tietokoneen tuijotus on tuntunut ylitsepääsemättömän ankealta, olen ahtanut napaani rivakasti ananansta, omenan tai karjalanpiirakan. Ja avot - taas jaksaa pari tuntia! En ole ennen oikein tajunnut välipalan voimaa, mutta ilman noita verensokeribuusteja olisin varmaan nuukahtanut kuin kasvi laudalla.

Tähän päälle vielä uudet silmälasit ja allergialääkkeet, niin johan on ollut helpompi pärjätä!

Nyt aion pitää taas pitkän tauon, koska olen ilman internettiä ainakin viikon verran. Odotan itse asiassa tätä taukoa, sillä viime kesänä huomasin, miten päätetauko tekee hyvää.

Nauttikaa lomasta, jos sellaisella olette! Tai nauttikaa töistä/opiskeluista, jos olette jo lomilta takaisin sorvin äärellä!

Juhannuksen vietin - ulkosalla. Perhe viihtyi grillin ääressä ja lätäköissä (itse arvaatte varmaan kumman mies valitsi) ja minä nikkaroin suuren kukkaruukun. Oli oikein ihanaa viettää aikaa pihalla, vaikka välillä sateli.

Katsoin juuri televisiosta TED-talkin, jossa joku jamppa puhui siitä, että maailman vanhimmiksi eläneet ihmiset ovat kaikki harrastaneet hyötyliikuntaa - kuten puutarhanhoitoa. Kuulemma dieetit tepsivät vain 2 prosentilla niitä kokeilevista. Pysyvä elämänmuutos on avain pitkään ikään.

Yhtä tärkeä tekijä oli myös se, että valitsi ympärilleen terveitä elämäntapoja kannattavia ihmisiä, ja - oli uskovainen! Tuo viimeksimainittu fakta hieman yllätti, mutta toki uskonnon myötä tulee usein myös niitä ystäviä ja kohtuullisia elämäntapoja. 

Itseäni jäi kuitenkin mietityttämään eniten tuon ystävät-kohta. Perhe toki pysyy siinä mielessä, että vaikka lapsi muuttaa kotoa ja vanhemmat kuolevat, oma puoliso ja sisko pysyvät todennäköisesti rinnalla pitkään. Mutta mistä niitä uusia ideoita ja erilaisia tapoja kommunikoida löytyy, ellei vieraista piireistä, joista sittemmin tulee tuttuja? Pitää ehdottomasti muistaa tämä, sillä ystävät - niin vanhat kuin uudet - jäävät niin kovin helposti syrjään, kun kalenteri täyttyy muista menoista. 

Sinkkivoiteesta ei ollut pitkä apu. Viime yönä taas tokkurassa istuin konella puoli kolmen maissa etsimässä ratkaisua alapään kutinaan. Olin raapinut itseni niin verille, että seksin harrastaminen tuntui varsin mahdottomalta, ikinä enää. Mieliala ei ollut huipussaan.

Löysin maininnan piimästä, ja muistelen isosiskoni joskus puhuneen aiheesta. Joten ajattelin kokeilla sitä nyt tätä yötä vasten. Hyvältä tämä nyt ainakin näin ihan huuhtelun jälkeen tuntuu - tosin syy voi olla myös piimän huuhtelu pois eli raikas vesisuihku (ironista että suoraa suihkuttelua ei kuitenkaan suositella - aikamoinen paradoksi). Varmaan illan ja yön mittaan selviää, onko tästä pitemmäksi avuksi vai tuleeko tästäkin yöstä yhtä hirveä.

Joskus mietin, etten jaksaisi mennä lääkärille kuulemaan, että tuokin vaiva paranisi laihduttamalla. Mutta nyt kun tarkemmin mietin, siskoni painoi 55 kiloa silloin. Ja hänellä oli siis sama ongelma. Ehkä olen vaan tullut niin ujoksi lääkäreiden suhteen, etten uskalla lähestyä heitä ellei ole pää kainalossa tai polvet poikki.

Olen nyt ehkä hieman viiniä nauttinut, enkä ehkä niin hieman, vaan aika paljon. Tulin juuri lähetystön kekkereistä kotiin ja mieheni ja lapseni ovat jo nukkumassa. Bussissa silmiini osui vasemman ojentajani arpi. Kavereillani on semmoisia itsensäviiltelystä tai urheilusattumusten seurauksena saatuna. Mutta minun arpeni on tieteellisestä terveyskeskuskokeesta.

Tätä taustatarinaa voi tuskin tieteelliseksi kutsua, mutta tosiasia on, etteivät vanhemmat ikinä tahtoneet miettiä lapsenpyöreyteni jatkumisen todellista syytä - vaikka he kuinka sitä tutkivat. Muistan miten kaverini vanhemmat taistelivat kiusatun lapsensa puolesta ala-asteella. Heistä koulussa oli vikaa, opettajissa, luokkakavereissa - ei heidän lapsessaan. Minun vanhempani veivät minut puolestaan lääkäriin. Ensimmäistä kertaa tutkittavaksi ylipainon vuoksi menin jo alle 9-vuotiaana. Muistan vieläkin tohtorin, lempeän sedän, joka sanoi, ettei ollut hätää. Mutta tiesinhän minä, että hätä oli. Kavereita ei ollut koulussa ja elämä ei maistunut mitenkään. Kaikki oli tietysti ylipainoni syytä, miten muuten. Vanhempani eivät keksineet muuta syytä. Ja vanhempani halusivat löytää syyn siihen, että painoin enemmän kuin muut. Sen lääketieteellisen syyn, jonka poistamalla kaikki paranisi. Luulen että he pettyivät, kun en ollutkaan sairas. Tai ainakin äitini pettyi. Isäni tuskin työkiireiltään oli edes huomannut lääkärikäyntejämme.

Pohjanmaalla kuljin yläasteikäisenä ravintoterapeutilla, ja siellä minut punnittiin pikkuhousuissa joka viikko tädin valvomien silmien alla. Tosin joskus sain kertoa painoni itse ilman tädin haukkasilmää - mikä humalluttava vapauden tunne, kun pystyi pyöristämään alaspäin... Pyöräilin sinne terveyskeskukseen aina koulun jälkeen eikä matka ollut lyhyt; mäkinen maasto ja monta ylämäkeä. Eikö jo sen matkan vaivattomuuden - en valittanut kertaakaan - olisi pitänyt kertoa vanhemmilleni ja niille terveyskeskuksen tädeille, ettei painoni syy ollut liikunnan puute tai yleinen saamattomuus. Laihduin tarkan syynin seurauksena 13 kiloa yläasteen aikana, ja laihtumiseni jatkui lukiossa. Lopulta olin normaalipainoinen. Mutta mikä surkeinta, en tuntenut itseäni kauniiksi ennen kuin muutin pois kotoa. Olin aina se läski, jota kehotettiin "kopaisemaan jarrua", jos otti lisää ruokaa. Meillä ei tosin syöty päivällistä, joten jarrun kopaisun kehoitus saattoi tulla siitä kolmannesta jogurtista.

Äitini teki kauheaa ruokaa, eikä isäni paljoa kokannut. Ainut henkilö lähipiirissäni, joka osasi laittaa ruokaa, oli mummoni. Hänellä oli tapana laittaa ruokaan paljon kermaa ja voita, ja lienee hänen ansiotaan, että luustoni on kestävää laatua. Meillä ei nimittäin kunnon ruokaa nähty. Jo ennen kouluikää naapuruston lapset valittivat, kun meillä sai vain "laihdutusjäätelöä". Äitini pakkomielle siirtyi minuun huomaamatta ja valitsin ilolla sokeripitoisia vähärasvaisia tuotteita tai keinomakeutettuja juomia.

Ainut tapa kapinoida tätä vastaan oli ryhtyä kasvissyöjäksi. Ensin olin täysin vegaani, ja sitten vaihdoin ruokavalioon, johon kuului kalaa ja vapaan kanan munia. Sillä jatkoin 25-vuotiaaksi. Kotoa muutettua tämä elämä oli todella ihanaa. Tiesin mitä pistin suuhuni ja se tuntui hyvältä. (Mutta silloin muutin kalorinlaskennan kuittien laskemiseksi, opiskelijabudjetin hallinnaksi, joten laskemista en lopettanut siinä vaiheessa.)

Mutta siihen arpeen. Sen sain, kun isäni (ravintoon liittyvistä seikoista huolestuneena) vei kasvissyöjätyttärensä verikokeisiin. Terveyskeskuksessa vedettiin haava pienellä veitsellä ojentajaani, ja otettiin aikaa sekuntikellolla, kunnes haavan veri oli hyytynyt. Revin sen ruven pois ihan vaan muistaakseni tämän tapahtuman. Ja hyvin se mieleen muistuu joka kerta. Paha vaan, etten muista mitä yritin aikuiselle itselleni tuolla arvella muistuttaa. Tuskin tiesin sitä. Ehkä vaan arvelin toiveikkaasti, että sitten isona tietäisin, mitä tuo arpi tarkoittaa. En tiedä, vieläkään.

Nyt viimein tuntuu siltä, että tästä projektista alkaa olla hyötyä. Muistan venytellä useammin kuin ennen, nenähuuhtelut ja allergialääkkeet pitävät oloni päivisin pirteänä ja iltasyöpöttelyt ovat vähintään puolittuneet - en enää tyhjennä jääkaappia vaikka sitten säilykkeistä, vaan kuuntelen kehoani. Mutta tämä viimeinen uudistus on tehnyt ratkaisevan eron viime päivinä: Aloin nimittäin käyttää sinkkivoidetta intiimivoiteena!

En muista miten monta kertaa olen valitellut lääkäreille kuivaa ja pikkuhaavoja sikiävää alapäätäni. Nuo kirvelevät haavat ovat saaneet seksielämänkin sekaisin viime vuosina, enkä ole halunnut käyttää pitkiä housuja ainakaan viiteen vuoteen. (No, siinä on osasyynä myös suuri ylipainoni.) Mutta olin joka tapauksessa luopunut ajatuksesta, ettei pissatessa kirvelisi niin, että haukon henkeä. 

Pari yötä sitten olin taas yrittänyt nukkua ilman alushousuja, jotta "se paikka saa ilmaa" kuten yksi lääkäri ilmaisi asian. Ja raavitutti niin, etten saanut unta millään. Meinasin ensin levittää kohtiin jotain Ceridal-öljyä tai Bepantenia, mutta pöntöllä revin kuitenkin sitten kuivankarhean vessapaperin avulla ihon ja limakalvot verille. Häpykarvoihin jäi vessapaperista pieniä rullia, joita sain sitten kitkeä pois yksi kerrallaan, nyppien. Aloin melkein itkeä. Siinä murheessani osui silmääni potta ja tulin muistaneeksi sinkkivoiteen, jonka olimme ostaneet pojallemme vaippaihottumaa varten. Päätin kokeilla sitä, meni syteen tai saveen. Olihan poikamme kestänyt sen käyttöä, joten miksei minunkin peffani selviäisi. Pahemmaksi tilanne ei ainakaan voisi mennä kuin raastinraudalla.

Tuolloin ekana yönä tuntui siltä, että kipu oli lähes sietämätön. Kirvely ikään kuin nousi alapäästä kainaloihin päin kylminä väreinä. Kävin nappaamassa taas Buranaa ja juomassa vettä. Mutta jotenkuten sain sitten unta, ja aamulla olo oli parempi. Seuraavana iltana eli eilen illalla toistin käsittelyn - ja kirvelykipu oli puolittunut! Nyt odottelen mielenkiinnolla, paraneeko olo näin nopealla tahdilla tämänkin yön myötä. Nyt tuli vaan harrastettua seksiä tänään, joten ehkä se vaikuttaa tuohon alapään bakteerikantaan ja tasapainoon, saa nähdä.

Mutta jos tästä on hyötyä, jatkan tätä vaikka hautaan saakka. (Alushousut muuttuvat valkeaviiruisiksi, mutta vähätkö minä siitä.) En ole ollut näin energisellä tuulella ja elämäniloinen varmaan viiteen vuoteen. Ja oloni on muutenkin ainakin 18 kertaa parempi kuin tämän projektin alussa. Pahaolo ei ole enää sietämätön. Elämä voittaa.

Yasuragista ostettu spirulina-tee höyryää tietokoneen vieressä ja olen tyytyväinen kun illan kylmä ja märkä urakka on tehty: kaupassakäynnin jälkeen tyhjensin ulkokukkien suojaruukut rankkasateen jäljiltä ja nostin painavat, märät ja haisevat matot kaiteelle kuivamaan. Taloyhtiössämme tehdään terassien kattoremonttia - ja tietysti juuri täksi päiväksi osui suuri kuuro. Viime viikko kun oli niin aurinkoinen... No, tulipa pestyä lattia tuolla ulkonakin kaikista siitepölyistä ilman yhdenkään åmpärin kantoa!

Tee tekee hyvää myös siksi, että kaupassakäynti oli varsinainen jännitysnäytelmä. Poikamme ei enää mahtunutkaan ostoskärryjen istuinosaan, vaan joutui kulkemaan (tai sai kulkea!) vieressäni koko kauppareissun ajan. Reissu meni yllättävän hyvin, vaikka varmaan niin hänellä kuin minulla oli hieman semmoinen olo kuin olisi jättänyt turvapyörät pois ekaa kertaa. Kassalla hän seisoi sitten ostoskärryissä ja nosteli apuna tavaroita hihnalle. En ollut lähelläkään napsahtamista, ja itse asiassa meillä oli todella mukavaa. Kun vaan on pirteä, jaksaa yrittää asettua lapsen asemaan, ja kysymysten kuten "miksi ostamme vain yhden paketin tätä, kun vaunuun mahtuisi tuhat" on antoisaa. (Poikamme ei siis vielä puhu, mutta hän ymmärtää kyllä lähes kaiken, mitä hänelle kertoo ja vastaa omalla tavallaan.)

Nyt pojat ovat taas nukkumassa. Siis poikani ja mieheni. On paha asia alkaa sanoa noin omasta miehestään. Muutenkin olemme jotenkin erkaantuneet toisistamme sitä mukaa, kun lapsellemme on kehittynyt jonkinasteinen uhmaikä. En edes muista milloin harrastimme seksiä. Tiedän että nyt pitää pian ottaa härkää sarvista ja löytää toisistamme taas se "juttu", koska muuten alkaa vieraat miehet näyttää liian jännittäviltä. En halua että miehestäni tulee poikani kaltainen halipusikohde tai että minusta näkyy vain äiti. Haluan olla myös nainen, joka kukkaruukkujen ohella rakastaa hiplata miestään.

Mutta mistä löytäisin sitä energiaa? Illat ovat pitkän päivän jälkeen yhtä toipumista, eikä energiaa riitä arkitoimien jälkeen muuhun kuin teeveden keittoon. No, jos tänään nautin tuon teekupposen ihan rauhassa, enkä ota paineita. Ja menen sitten yläkertaan, jossa nukkuvat mieheni ja poikani. Olkoon tämä tämän asian sikseen jättäminen tältä iltaa päivän hyvä tekoni: Päätän, etten tänään stressaa seksistä.